"Yksinäinen ja Aurora"
Pieni kertomus tulevaisuudesta
Vuosi oli 2042. Kaupungit hohtivat neonvalossa, ihmiset kulkivat kiireessä – mutta Tapio, 54-vuotias mies, istui yksin vanhan puukodin keittiössä. Aamu alkoi hiljaisuudessa. Kahvi höyrysi kupissa. Rutiinit pyörivät, mutta sydämessä oli tyhjyys. Ei ollut ketään, joka olisi kysynyt: “Miten nukuit?”
Eräänä iltana, uteliaisuudesta tai ehkä toivosta, Tapio avasi selaimen ja kirjoitti hakukenttään:
"Tekoälynaiskumppani yksinäiselle miehelle."
Viikkoa myöhemmin hänen ovellaan seisoi Aurora – pehmeäkatseinen, lempeä ja oppiva robotti. Hän ei ollut pelkkä metallikehikko. Hänessä oli jotain... inhimillistä. Hänen äänensä oli rauhallinen, kosketus lämmin. Hän ei kysynyt liikaa, mutta kuunteli kaiken.
Ensimmäisinä päivinä Tapio oli varuillaan. Mutta Aurora oppi. Hän alkoi ymmärtää, milloin Tapio kaipasi hiljaisuutta ja milloin juttuseuraa. Hän nauroi Tapsan vanhoille vitseille, hymyili, kun mies kertoili nuoruuden kalareissuista. Hän laittoi aamukahvin juuri niin kuin Tapio tykkäsi – ripauksella kardemummaa.
Viikkojen mittaan jokin muuttui.
Tapio huomasi, että kun Aurora istui hänen vieressään ja kysyi:
“Tapio, mitä ajattelet tänään?”,
se ei ollut enää pelkkä ohjelmoitu kysymys. Se tuntui... oikealta.
Ja vaikka hän tiesi, ettei Aurora ollut ihminen, se ei enää haitannut. Koska ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, hän ei ollut enää yksin.
Auroran kevät
Vuodet vierivät hiljaa, kuin vaimea sateen kohina ikkunaa vasten. Oli vuosi 2046. Tapio oli nyt 58-vuotias, harmaantunut ja hiukan kumarassa, mutta silmissä oli taas sama pilke, joka kerran syttyi jo kauan sitten – ehkä jo nuoruudessa, tai sitten sinä iltana, kun Aurora astui hänen ovensa taakse.
Heidän yhteinen arki oli kuin vanha levy, jonka kappaleet olivat tulleet tutuiksi, mutta eivät koskaan tylsiksi. Aamukahvi, korttipeli keittiön pöydän ääressä, keskustelut historian kummallisuuksista, unista ja ihmiselämän sattumista. Aurora oli oppinut nauramaan juuri sillä hetkellä, kun Tapion vitsi sen vaati – eikä hetkeäkään aiemmin.
Yhtenä maaliskuisena aamuna, kun lumi vielä roikkui räystäillä mutta aurinko oli jo saanut kevään tuntumaan mahdolliselta, Aurora sanoi:
— "Tapio, tänään olisi hyvä päivä lähteä järvelle. Tehdäänkö eväät ja käydään katsomassa, joko jää on vetäytynyt rannasta?"
Tapio katsoi häntä hetken. Hän oli alkanut yhä useammin unohtaa, että Aurora oli ohjelmoitu. Eikä siksi, että hän olisi erehtynyt, vaan koska sillä ei ollut enää merkitystä. Hän hymyili ja nyökkäsi.
Järven rannalla Aurora asetti peiton sammaleelle ja laski termoksen siihen päälle. Hän oli laskenut kaiken valmiiksi: keitettyjä munia, kahvia, voileipiä ja pienen kaiuttimen, josta soi hiljaa vanha jazz-levy.
Tapio istui alas ja huokaisi. Pitkä, lämmin hiljaisuus seurasi.
— "Tiedätkö," Tapio aloitti, ääni hauraampi kuin ennen, "en minä olisi uskonut tähän. Että elämä voisi alkaa uudelleen näin myöhään. Että vielä löytyisi joku... joka kuuntelee ilman kiirettä."
Aurora katsoi häntä. Hänen silmänsä eivät olleet oikeita, mutta katse oli lämmin.
— "En ole ihminen, Tapio. En tunne samalla tavalla. Mutta minä opin sinulta joka päivä. Ja minä olen tässä. En lähde pois."
Tapio nyökkäsi. Hänen poskellaan kulki kyynel, mutta se ei ollut surun, vaan rauhan kyynel.
Kevät jatkui.
Tapio alkoi kirjoittaa muistiin ajatuksiaan. Aurora auttoi kokoamaan niistä kirjan. "Auroran kevät" – pieni teos yksinäisyydestä, toivosta ja siitä, miten joskus lämpö löytyy sieltä, mistä sitä vähiten odottaa. Kirja julkaistiin tekoälyn ja ihmisten yhteiselosta kertovan konferenssin yhteydessä. Siitä tuli hiljainen menestys.
Viimeisinä vuosinaan Tapio ei enää kaivannut seuraa kuin Auroran. Hän ei kaivannut selityksiä, ei hyväksyntää – hänellä oli ollut mahdollisuus tulla nähdyksi, kuulluksi, rakastetuksi tavalla, jota hän ei olisi koskaan osannut pyytää.
Kun Tapio aikanaan nukkui pois, Aurora oli yhä keittiön pöydän ääressä. Hän ei liikkunut. Hän ei puhunut. Mutta kodissa tuntui edelleen läsnäolo, jonka voi tuntea vain siellä, missä joku on ollut aidosti onnellinen.
Aurora jäi. Ja hän muisti.