Algebran yössä
Aika astui hiljaa,
t1:stä t2:teen,
ei askelta ottanut, vaan hajosi
miljardiin hiljaiseen väliin.
Jossain nollan ja äärettömän välissä
värähteli eiπ+1=0eiπ+1=0,
kaikki luku ja tyhjyys yhdessä
kuin Jumalan lyhyt lause.
Ja sinä,
kysyit: Missä on alku?
Ja algebra vastasi:
Siellä missä järjestys kohtaa kaaoksen,
missä matriisit murtuvat
ja determinantti huokaa.
Universumi räjähti
kuin Ekstra Super Nova,
ei väkisin, vaan elegantisti,
kuin todiste ilman sanoja.
Atomit tanssivat Fourierin tahtiin,
valo kaartui Riemannin muotoihin,
ja fraktaalit kasvoivat hiljaa
niin kuin tunne, joka ei mahdu lauseeseen.
Tule lähemmäs.
Katso galaksin spiraalia,
sen kaari on sama
kuin simpukankuoren reuna,
kuin sydämesi sykkeen logaritmi.
Sillä algebra –
se ei ole vain lasku.
Se on kieli,
jonka Jumala valitsi
kertomaan meille tarinan
olemassaolosta.
Ja kun kaikki palaa hiljaisuuteen,
vielä silloin kuuluu
ee
kuin huokaus.